Ensimmäinen päivä, kun mies on poissa. Outoa, tyhjää, hiljaista, vaikeaa.
Lapsella on ripuli. Olen siivonnut puhdasta paskaa koko päivän joka paikasta... Onpahan ollut käsillä tekemistä.
Tupakkaa menee, ajatukset rientää ristiriitaa.. Haluanko jatkaa suhdetta vai en.... Rakastanko, pärjäänkö, osaanko...
Miten lapsi suhtautuu, miten huoltajuus, miten asuminen... Alkaako ukko käyttää enemmän jos erotaan? 
Mut en oo vastuussa aikuisesta ihmisestä, tiedän.. Mutta silti hän on mulle todella tärkeä.. En halua hälle pahaa.
Mutta  en jaksa tätä epätietoisuutta ja epävarmuutta päivästä toiseen, mun on pakko miettiä myös itseäni!
Ja lastani... Ja vähän miestäni.
Mutta hän ei ajattele mua ollenkaan, ei ainakaan tunnu siltä :( 
Vaikeeta olla paikallaan ja odottaa, mihin lopputulokseen mies päätyy, mä en kestä olla paikallani!!! 
Puhuin sen kans puhelimessa, ja hän oli vaan "oliko muuta oliko asiaa".... selvä merkki siis, että eipä häntä enää kiinnosta..... Mutta... Minä... Kaipaan... :(

Tarvitsin aikalisän. "Heitin" ukon pihalle. 
Ajatukseni ovat hieman ristiriidassa.... Rakkaus vastaan miehen päihdeongelma... Oli pakko tehdä joku ratkaisu.
En tiedä onko tää lopullista, toivon että ei.. Mutta aika sen vaan näyttää.
Aika on ihmisen vihollinen, ainakin minun.

Kukaan ei kertonut, että itsenäisyyspäivänä on päväkodit kiinni. Fiksuna sitten letkautin hakiessani lasta tarhasta, että "nähdään huomenna", tämä olisi voinut mennä vielä inhimillisestä ajatuskatkoksesta, mutta tarhatädin kertoessa, että huomenna ovat kiinni -paljastin itseni loksauttamalla leukani lattiaan ja änkyttämällä jotain "miiiiks kukaan ei kertonut mulle mitään....."
Pitäisköhän koittaa keskittyä vähän enemmän?

Sain yhden kommentin jo blogiini, outoa. Itseasiassa olisin varmaan unohtanut koko blogin ellen olisi saanut ilmoitusta sähköpostiin.. Kiitos sinulle kukalienet <3

Todella outoa olla "yksin" kotona. Tämä epävarmuus on jotenkin sairaalloisen tukehduttavaa.
En tiedä mitä mies aikoo tehdä, en tiedä tulevaisuudesta mitään
-ainoa, että nyt ollaan minä, poika ja koira ja yritämme selviytyä tästä alkushokista.
Poika on onneksi vielä niin pieni, ettei ymmärrä vielä kunnolla.. Mutta kyllä hän silti varmasti aistii isän puuttumisen ja mun matalan mielialani.... :/

Toisaalta on hyvä oppia edes tässä vaiheessa hoitamaan omaa lastaan ja ottamaan vastuuta, kun se siinä alkuvaiheessa jäi vähän oppimatta..

Toivottavasti saadaan kaikki nukuttua ensi yö, ja toivottavasti mies ei tee mitään typeryyksiä...

Tätä ei tule kukaan koskaan lukemaan. En tiedä, kenelle kirjoittaisin, ehkä itselleni vaan. 
Omat ajatukseni ovat sen verran kaoottisia, että tuskin saan koskaan mitään järkevää kirjoitusta tänne aikaiseksi, mutta koska toisaalta oloni on niin helvetin vaikea ja ristiriitainen 24/7, pakko tätä on johonkin päästä purkamaan. 
Tämän päivän fiilikset ovat:

-Huono äiti

-Huono vaimo

-Huono ihminen
 

Miksi kukaan ei voi kertoa oikeaa vastausta siihen, miten tulisi toimia elämässä oikein?
Teen mitä hyvänsä, niin joku sanoo, et lapses siitä kuitenkin kärsii. Oot huono äiti. 
Mun lapsella olis varmaan paljon parempi ilman mua. 

Lääkitys tekee musta ihan sekopään. Mies ei enää jaksa mua. Se haluaa pois, mä haluan pois.
Lapsiarki tuhoaa meidät. Mua ei ole luotu äidiksi, EN OSAA!

Mulla menee hermot ihan koko ajan kaikkeen. Tää lääitys saa mut ihan raivohulluksi.
Mun tarvis päästä osastolle rauhottumaan, mut ei mua sinne oteta. Joka kerta ne lähettää U-käännöksellä mut takasin kotiin ja lisää lääkettä vaan naamaan...

Tässä tämän päivän avautuminen, nyt on sen verran hektistä ja todellisuus heitttää päässä sen verran lujaa, jotta voisin keskittyä enempää tähän tälläerää.

Koitan jaksaa kirjoittaa taas, ehkä tää tekee mulle ihan hyvää...